Juhannus, Luuk. 1: 57–66, Elias Tanni

Vanhan rovastin kuulemma tunnistaa siitä, että hän aloittaa saarnansa kertomalla, miten vaikea on enää keksiä mitään uutta sanottavaa jostain tutusta juhlapyhästä. No, rovasti en ole, mutta silti viidettä kertaa saarnaamassa juhannuksena Valtimon kirkossa, joten kieltämättä tuollainen ajatus on tullut mieleen ja vaikeuttanut saarnan valmistelua. Niinpä saarnani onkin enemmän teeman pohdiskelua kuin tekstien analysointia.
Juhannus on siinäkin mielessä vaikea kirkkopyhä, että sen päähenkilö – erikoinen, askeettinen parannussaarnaaja, jonka elämä koki väkivaltaisen lopun poliittisten juonittelujen seurauksena – tuntuu huonosti sopivan keskikesän juhlaan, Suomen lipun juhlaan ja virsisuosituksistakin löytyvään kestokiistelyn aiheeseen, Suvivirteen. Eikö todella voisi vain keskittyä nauttimaan kesästä, valosta ja lämmöstä (ainakin jos sellaisia olisi)? Pitääkö aina keskittyä syntisyyteen, surkeuteen ja kärsimykseen?
Johannes oli epäilemättä aikansa hippi. Jo tuohon aikaan pidettiin kamelinkarvavaatteisiin pukeutuvaa ja villimehiläisten hunajalla elävää autiomaan asukkia kummallisena – olkoonkin, että erikoisiin kiertäviin saarnaajiin ja opettajiin oli totuttu.
Ehkä tässä todella on jotain varsin tavallista sellaisille prosesseille, joissa luodaan jotain uutta ja ennen olemassa olematonta. Tarvitaan tienraivaaja, erikoisuus, joka herättää huomion ja pohjustaa maaperää. Johanneshan tietää Jumalalta saamansa tehtävän – ei saarnata itsestään vaan tulevasta Vapahtajasta. Hänen saarnansa fokus on jossain ihan muualla kuin omassa erikoisuudessaan. Jeesus on se varsinainen kulminaatiopiste, Jumalan sanoman ydin ja Jumalan rakkauden keskeinen osoittaja. Jeesuksen saarnoihin ja opetuksiin pohjautuu – tai ainakin tulisi pohjautua – koko kristillisen kirkkomme sanoma, toiminta ja oikeutus ylipäänsä olla olemassa.
Sekään ei kuitenkaan riitä. Toisessa Raamatun tekstissä puhutaan Paavalista; hänestä, jolle Jeesus antoi jatkotehtävän sanomansa eteenpäin viemisestä. Paavalin kirjeisiin, niiden tulkintaan ja niistä keskustelemiseen, jopa riitelemiseen, perustuukin lähes kaikki se, mikä kristinoppina tunnetaan. Ydinasia; Jeesus ja hänen seuraamisensa vaatii ympärilleen kehykset. Tarvitaan niin tienraivaaja Johannes valmistamaan kuin opin kehittäjä Paavalikin ohjaamaan sanoman levittämistä ja muotoutumista käytännössä.
Tätä kirjoittaessani ulkona lakkasi sade. Aurinko pilkistää pilven takaa lähes kahden päivän yhtäjaksoisen sateen jälkeen. Pihalla odottaisi kaadetuista puista pätkittyjä pöllejä halkomista ja pinoamista. Jos tästä hakisi vertausta päivän teemaan, voisi Johannes olla metsuri ja Paavali se pinoaja, joka järjestää asiat pinoihin niin, että mekin saamme Jeesuksen lämmöstä nauttia. Ja tärkeimpänä kaikesta on tietenkin Hän, joka kasvun antaa.
Ei siis ehkä kuitenkaan niin kaukana päivän kirkollisesta teemasta ole tämä Johanneskaan. Sillä myös kovakouraisia metsureita, myös erikoisia herättelijöitä ja hippejä tarvitaan. Kaikki ei voi olla pelkkää keskiluokkaista sipistelyä palavereissa ja toimistopöytien ääressä. Tänäkin päivänä kirkko tarvitsee johanneksensa –mietitäänpä vaikka Kai Sadinmaata ja hänen yhteiskunnallista sanomaansa tai Kari Peitsamoa; rockmuusikkoa ja kommunistia joka lähti teologiseen tiedekuntaan ja aikoo sieltä muutaman vuoden kuluessa valmistua papiksi. Molempien julistus on yksipuolista ja kovin lakihenkistä. Silti niissä kuuluu profeetan ääni: Jumalalle tärkeät, rakkaat ja Kristuksen lunastamat ihmiset voivat huonosti tässä maailmassa. Tehkää jotain!
Näiden profeettojen ja erakkojen ongelma on vain siinä, että heidän viestinsä ei kovinkaan usein kanna pidemmälle sitten, kun tulee työn aika ja kuviot vakiintuvat. Moni suuri liikehdintä on alkanut Johanneksen kaltaisten erämaasaarnaajien tienraivauksesta ja kahnauksista luutunutta järjestelmää vastaan. Mietitäänpä vaikka Suomen kirkon herätysliikkeitä: Laestadiusta ja Kautokeinon kapinaa sekä siitä seuranneita oikeudenkäyntejä, kun asukkaat Laestadiuksen innoittamina alkoivat kapinoida viinan myyntiä vastaan. Tai evankelisia ja Hedbergin vankilatuomiota – heränneistä ja Kalajoen käräjistä puhumattakaan. Suuresti arvostamani kirkkohistorian tohtori ja Raahen seurakuntapastori Teemu Kakkuri kirjoitti tästä tänä keväänä artikkelin, jossa painottaa näiden uhrikokemusten, lain kanssa kahnauksiin joutumisten, merkitystä liikkeiden itseymmärrykselle ja minäkuvalle. Herätysliike alkaa herätyksestä, vaikka joskus tuntuukin, että liike jatkuu itsetarkoituksellisesti vielä sittenkin, kun sitä ei enää tarvittaisi. Köyhien omaksi tuntemistaan liikkeistä ja niiden kritiikistä kirkkoinstituutiota vastaan on päästy varsin vakiintuneisiin asemiin kirkkopolitiikasta ja köyhistä lesken rovoista on päästy omistamaan kivitaloja Helsingin keskustassa.
Tienraivaajalla on – niin kansanliikkeenä kuin yksityisenä ihmisenäkin – suuri vaara alkaa pitää itseään raivaajan sijasta tienä. Tärkeämpänä kuin sanomaa aletaan pitää liikkeen itsensä olemassaoloa ja sen toimintoja. Johannes malttoi pysyä perusasiassa, Kristuksessa. Siinä mielessä hyvä muistuttaja itse kullekin. Hän muisti, että ihminen on ruoho, mato tai millä katoavaisuutta kuvaavalla kielikuvalla meitä nyt kulloinkin halutaankaan muistutella.
Näitä surullisia tarinoita tienraivaajista, jotka ovat uupuneet ja eksyneet luullessaan olevansa itse tie, on Suomenkin kirkossa lukuisia. Suurten yksilöiden ja sankarien palvonta ja etsiskely on varmaan eräs sellainen kulttuurillinen tapa, joka on ollut omiaan lisäämään tällaisten henkilöiden taakkaa ja kiusausta asettua sellaiseksi. Uusia seurakuntia syntyy kuin sieniä sateella ja niihin uusia, karismaattisia, kovaäänisiä ja ehdottoman tarkkaan tyylillisesti – useimmiten tuolta rapakon takaa – harkittuja imagoja näkyy siellä täällä. Pääpaino on kuin huomaamatta siirtynyt Kristuksesta saarnaajan persoonaan ja hänen kauttaan välittyviin ”ihmeisiin” ja ”herätyksiin” joita on luvattu ”näyissä” tai ”ilmestyksissä”. Uusi ilmiö näissä muuten on se, että entistä suoremmin ja röyhkeämmin niissä vaaditaan rahalahjoituksia ja vihjataan, että mitä suurempi lahjoitus, sitä suurempi siunaus. Tällainen on esim. Helsinkiin puhumaan tulossa oleva David Herzog, jonka tilaisuuteen ollaan kuulemma täältä Pohjois-Karjalastakin oikein yhteiskyytiä järjestämässä… huokaus.
Oikean tienraivaajan kun tunnistaa siitä, että hän ei ole pääosassa. Hän voi olla eksentrikko, erakko, ympäristön silmissä kummallinen. Tai sitten ihan tavallinen taapertaja – sellainen, jonka näkee kerran ja sitten unohtaa. Pääpaino ei kuitenkaan saa olla vaatteissa, tavoissa tai mielikuvissa, vaan siinä sanomassa. Puhuuko tienraivaaja itsestään vai Tiestä?
Tällä hetkellä, jo muutamia vuosia, eräs Raamatun minua voimakkaammin puhuttelevista hahmoista, on Iisak. Hänet mainitaan aina vain suhteessa johonkin: hän saa nimensäkin rangaistuksena äiti-Saaran nauramisesta, isä Aabraham joutuu kokeeksi uskollisuudestaan melkein uhraamaan hänen henkensä vuorella Jumalalle ja puolisonkin hänelle hakee isän palvelija. Eikä tuossa avioliitossa tai perhe-elämässä hänelle käy sen kummemmin – toisten riitojen välikappaleeksi hän yhä siellä joutuu, vielä vanhana ja sokeanakin.
Siinä kun jotenkin osaisi välissä luovia: ettei olisi tahdoton heittopussi oman elämänsä ydinkysymyksissä mutta ei myöskään olisi tieksi itseään luuleva tienraivaaja. Siinä sitä onkin pohtimista oman elämänsä suunnassa itse kullekin. Sellaista pohtimista voi olla hyvä tehdä vaikkapa kesäisinä päivinä lämmöstä ja luonnon kauneudesta nauttien. Pohtimista voi myös harrastaa oman perheväen, ainakin Jumalan perheväen, kanssa. Siihen voimme nyt tunnustautua kuuluvamme nousemalla lukemaan yhteen ääneen apostolisen uskontunnustuksen: